lauantai 8. joulukuuta 2018

Viimein lavalla


Parikuukautisen aherruksen jälkeen taistelin jännityksen ja innostuksen ristitulessa, kun yli 30 muun eläkeikäisen kanssa sain olla osallisena Hanna Brotheruksen tanssiteoksessa Oodi metsälle, joka esitettiin Keskuskirjasto Oodin avajaisissa itsenäisyyspäivän aattona (täällä).

Taidan olla hurahtanut nykytanssiin... Samalla lailla kuin hurahdin viitisen vuotta sitten paritanssiin - ilman mitään ennakkokokemusta tai aiempaa osaamista. Paritanssia en jätä koskaan, mutta luulen, että alan sen rinnalla kokeilla nykytanssia ja ehkä jotain muitakin tanssilajeja. Sain Hannan tanssipajaan osallistuneilta ikätovereiltani jo pari vihjettä erilaisista senioreille tarkoitetuista tai heihin vähintään positiivisesti suhtautuvista treenipaikoista ja harjoitustunneista. Intoa on enemmän kuin yli kuusikymppisen fysiikka kestää. Joten varovasti, varovasti mummoseni - krooppaa ja jaksamista kuunnellen.

Viimeistään Hannan ikäihmisten tanssipajassa tajusin, mihin innostus voi myös mummoja ja pappoja kantaa ja kuljettaa, kun uskaltaa heittäytyä innostuksen ja intohimon vietäväksi iästä riippumatta. Jos vain terveys sallii ja rohkeus riittää... Ja monenlaisten sairausjuttujenkin kanssa pystyy tekemään monenlaista, vaikka se vaatii enemmän eri asioiden huomioimista.

Tanssi kaikissa muodoissaan tuo valtavasti iloa, lisää itsetuntemusta sekä auttaa keskittymään tähän hetkeen ja kuuntelemaan vierellä pyörivää kanssatanssijaa. Elämää parhaimmillaan...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti