Alkuun tanssi lähti etenemään mukavasti. Huolimatta siitä, että ehdin Paville Maijan jatkotason harkkoihin vasta samalla kellonlyömällä kun ensimmäinen bolerokappale lähti soimaan. (Minähän pyrin aina saapumaan paikalle hyvissä ajoin, jotta saan rauhassa keskittyä alkaviin harjoituksiin ja mieleni nollaamiseen.)
Mutta jo toisen kappaleen aikana alkoi tuntua, että tanssin treeniparini kanssa eri kappaletta ja eri tunnelmaa, vaikka samoilla askelilla menimmekin. Eli kumpikin tanssi ikäänkuin yksin, ilman tunnetta yhteisestä tanssista. Koronatilanteesta johtuen useissa treeneissä tanssitaan koko harjoitusaika saman viejän/seuraajan kanssa, joten kumpikaan ei päässyt pakenemaan epämieluisaksi kokemaansa tilannetta.
Kyseinen viejä oli minulle erittäin tuttu - tanssikaveri, jonka kanssa olen tanssinut kymmenissä treeneissä lähes kaikkia eri lavatanssilajeja, ja rumbaboleroakin monta kertaa. Hänen kanssaan minulla on sekä hyviä että vähemmän hyviä yhteisiä rumbakokemuksia.
Missä siis vika? Vastaus on yksinkertainen - pääosin minussa. Tiesin, että treeniparini tykkää tanssia rumbaa, mutta on tanssinut pari vuotta vähemmän kuin minä ja on innostuksestaan huolimatta rumbassa vasta ”keskitasoa”. Iltaa jälkeen päin miettiessäni tajusin, että näistä tiedoista huolimatta tanssia aloittaessamme mielessäni oli ollut toive tai oikeammin vaatimus, että hän veisi minua kuin parkettien partaveitsi, jotta minä saisin vain nauttia seuraamisesta ja jopa briljeerata kuvitelluilla ”taidoillani”. Sillä hetkellä en ensinkään ajatellut, miten minä voisin edesauttaa meidän yhteistä tanssikokemustamme ja -nautintoamme. Eli lähdin lattialle täysin itsekkäissä mietteissä ja vaateissa.
Mutta mönkäänhän paritanssi tällaisella asenteella menee. Ja täysin riippumatta siitä, miten paljon tai vähän tanssijat osaavat tai yrittävät. Paritanssi on kahden tanssijan yhteinen juttu. Ja se kuuluisa tanssitaivas löytyy vain kummankin nöyrällä asenteella - tanssiparia kunnioittaen, häntä herkästi kuunnellen ja hänen liikkeisiinsä vastaten.
Tanssin jälkeen viejä ihmetteli tanssiani ja purki minulle (ystävällisesti) omaa tanssikokemustaan kysymällä, josko odotin tanssivani jonkun oman viejähaaveeni kanssa, enkä hänen - elävän, tuntevan ja epätäydellisen ihmisen - kanssa. Nolotti, mutta hän taisi osua naulan kantaan.
Toivottavasti tämä taas kerran palautti minut paritanssin ytimeen: Kaksi erilaista ihmistä kohtaa toisensa omista senhetkisistä lähtökohdistaan ollen hetken läsnä toisilleen - nauttien yhdessä tanssimisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti